Ryhmään osallistuneen tarina

Kun aloitin Kohti luottamusta -ryhmässä, en ollut vielä oma itseni. Olin rikki, epävarma ja pelkäsin tulevaa. Reilu vuosi ennen ryhmän alkua, puolisoni, jota rakastin kovasti, oli kertonut pettäneensä minua lähes koko 30-vuotisen yhteiselon ajan. Pettämistä oli monenlaista ja paljon. Oli yhdenillan juttuja, pidempiä suhteita ja seksipalveluita. Viimeisimpänä oli ”perinteinen” keski-ikäisen miehen suhde puolet nuorempaan, kokemattomaan naiseen. Tämän suhteen aikanakin puolisollani oli yhdenillan juttuja. Porno ja seksi tuntuivat olleen mieheni mielessä usein jopa pakonomaisella tasolla aiheuttaen välillä vaarallisiakin tilanteita. Päihdelinkki.fi seksiriippuvuustestissä mieheni sai lähes täydet pisteet. Sain tietää tästä kaikesta vasta, kun mieheni mielenterveys alkoi mennä lopullisesti niin, että hänellä oli itsetuhoisia ajatuksia. Sillä hetkellä, kun mieheni kertoi kaiken, hän ei itsekään ymmärtänyt, että juuri rehellisyys ja avoimuus olivatkin tie parempaan oloon ja eheytymiseen. Vaikka se tarkoittikin järjettömän aviokriisin kohtaamista ja minun koko maailmani hetkellistä romahtamista, olen silti sitä mieltä, että tuo rehellisyys ja tuska ovat tehneet meistä vahvempia yhdessä. Tuo kriisi oli elettävä, jotta elämässä päästäisiin eteenpäin, ja sen kautta jouduin itsekin miettimään, mikä on minulle itselleni tärkeää ja arvokasta. Kliseistä, mutta toivottavasti totta myös 10 vuoden päästä. 

 

Pettäminen on julkisessa keskustelussa jotakin niin anteeksiantamatonta ja puolisoa nöyryyttävää, ettei siihen tarjota muuta vaihtoehtoa kuin ero. Seksiaddiktiota taas ei usein tunnisteta, ja sen merkitystä vähätellään. Itse olin asiasta aluksi täysin sekaisin, ja halusinkin pohtia parisuhteemme tulevaisuutta ensin kunnolla ilman painostusta tai ulkopuolisten, asiasta mitään tietämättömien kommentteja. Perheessämme ei pelkästään minä, vaan myös lapsemme olivat eläneet kuplassa, jossa kaikki oli hyvin ja turvallista. Olin itse traumatisoitunut, ja halusin säästää lapseni traumoilta niin hyvin kuin vain pystyisin. Myös siksi halusin käsitellä asiaa ensin itse ja pohtia avioliiton jatkumista puolisoni, ammattilaisten sekä vain muutaman, hyvin läheisen ystävän kanssa. Kriisi kyllä näkyi, mutta puhuimme lapsillemme siitä, että isällä on masennus, joka aiheuttaa riitoja ja jaksamisongelmia myös minulle. Emme siis salailleet asioita täysin, mutta emme kertoneet aivan kaikkea, ja vältimme asioiden ruotimista lastemme kuullen. Saimme neuvon mieheni terapeutilta, että on hyvä antaa 6 kuukautta aikaa asialle ennen mitään päätöksiä. Tämä koeaika antoi rauhan pohtia asiaa, emmekä tuon 6 kk jälkeen olleet vielä valmiita antamaan periksi, vaikka elimme kumpikin silloin vielä varsin epätasapainoista aikaa. Tuon pohdinta-ajan jälkeen lähdin etsimään itselleni vertaisryhmää, joka mahdollistui puolen vuoden päästä.

 

Oman selviytymiseni kannalta tärkeää oli Kohti luottamusta -vertaisryhmän löytäminen. Ryhmässä oli naisia, jotka olivat eläneet samankaltaisen kokemuksen. Yhteistä meille oli se, että puolisomme oli pettänyt, ei vain muutaman kerran, vaan usein ja ilman järjellä selitettyjä syitä. Me kaikki olimme eläneet omassa maailmassamme, jossa parisuhteemme oli onnellinen, siinä oli hellyyttä, rakkautta, avoimuutta ja seksiä. Näin lähes tulkoon olikin, mutta avoimuuden suhteen ainakin minä olin pahasti väärässä. Oma puolisoni oli myös suhteemme aikana kärsinyt ajoittain masennuksesta, ja nämä hetket olivat olleet raskaita. Kaikki ei siis ollut aivan ”täydellistä”, mutta silti olin tuntenut suhteessa turvallisuuden tunnetta. Ryhmässä sain tunteen, että oma tilanteeni ei ollutkaan niin ainutlaatuinen, vaan muissakin suhteissa voi olla tilanteita, joissa puolison ”toinen, pimeä puoli” on hyvin piilossa parisuhteessa ja ehkä jopa riippuvaiselta itseltään. Me emme myöskään tuominneet toisiamme, vaan jokainen sai tehdä omat päätöksensä avioliittonsa tai parisuhteensa osalta. Saimme siis tukea, emmekä syyllistäneet toisiamme.

 

Kohti luottamusta - ryhmässä yksi merkityksellinen asia, jonka ymmärsin oli se, että seksiin voi muodostua osittain samankaltainen suhde kuin alkoholiin. Ehkä yksi tärkeimmistä omista oivalluksista oli se, että aloin käsitellä puolisoni toimintaa kuin alkoholismia, jonka syntymiseen on vaikuttanut rankka, väkivaltainen lapsuus. Oli avioliiton tila mikä tahansa, oli puolisollani ollut kyltymätön tarve saada hyväksyntää ja ihailua täyttääkseen omaa arvottomuuden tunnettaan. Kyse ei siis ollut meistä, eikä minusta, vaan puolisoni lapsuuden traumoista ja lapsuuden turvattomasta kiintymyssuhteesta, jotka vaikuttivat koko aikuiselämään.  Tämän voin sanoa, koska puolisoni hakeutui itse terapiaan ja alkoi käsitellä omaa toimintaansa myös historiansa kautta. Olen myös sitä mieltä, että jos hän ei olisi itse lähtenyt asiaa aktiivisesti työstämään, emme olisi tässä, missä nyt olemme. Ryhmän lisäksi parisuhdeterapeutti auttoi meitä kumpaakin työstämään asiaa. Puolison osallistuminen terapiaan ja seksiaddiktien vertaisryhmään on ollut tärkeää myös minun selviytymisessäni. Se on antanut minulle tunteen, että puolisoni yrittää myös itse ymmärtää itseään ja haluaa muutosta. Kykymme kommunikoida ja ymmärtää toisen näkökulmaa, on prosessin aikana kasvanut merkittävästi.

 

Ja missä nyt olemme? Jälleen kliseistä, mutta mielestäni olemme löytäneet sekä toisemme että itsemme. Itselläni on nyt, melkein kolme vuotta tapahtuneen jälkeen, hyvä olla. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että puolisoni masennuskaudet ovat aiheuttaneet itselleni suurta pelkoa, murhetta ja ahdistusta, ja nyt niille on löytynyt selitys ja apua. Kun aloitin ryhmässä, ajattelin, että en tunne miestäni. Viha, suru ja tuska olivat lähes koko ajan läsnä. Nyt minusta tuntuu, että en tuntenut sitä pettäjää, joka ahdistuneena pakeni asioita seksiin ja parisuhteen ulkopuolisiin suhteisiin. Minun maailmani oli oikea, ja kupla olikin se, johon mieheni pakeni oman addiktionsa riivaamana. Oma näkemykseni on, että parisuhde voi selvitä seksiaddiktiosta. Kaikissa tapauksissa ei ehkä haluta jatkaa yhdessä, mutta silloinkin voidaan jatkaa niin, ettei kummankaan tarvitse luopua jostain tai jäädä katkeraksi. Kummassakin vaihtoehdossa, parisuhteen tai hyvän ihmissuhteen säilymisessä, kummaltakin osapuolelta vaaditaan kriisin ja itsensä täydellistä kohtaamista, vertaisryhmää ja terapiaa. Eheytyminen ja selviytyminen todennäköisesti vaativat valtavaa rohkeutta repiä itsensä ja suhteensa palasiksi, jotta voi rakentaa jotakin vahvempaa, nähdä itsensä ja parisuhteensa uudessa valossa ja luottaa tulevaisuuteen. Meidän suhteessamme tämä tarkoitti täydellistä rehellisyyttä, tunteiden ja ajatusten kertomista ja pahojakin riitoja, joissa ruodittiin kaikki mahdollinen läpikotaisin. Se oli myös kummankin opettelua siihen, että tunteista täytyy oppia puhumaan, vaikka omaa mieltä painavat asiat tuntuisivat vaikeilta, pelottavilta tai joskus turhilta sanoa ääneen. Ja myös vaikka tuntuisi, että toistaa samaa asiaa uudestaan. Tämä raskas ja pelottavakin aika kesti noin kaksi vuotta, jonka jälkeen elämä on tasaantunut, mutta elämä ei enää ole samanlaista kuin ennen. Puhumme asioista enemmän, riitelemme, osoitamme tunteitamme ja läheisyyttä herkemmin toisillemme ja lapsillemme, mutta ennen kaikkea tunnen oloni jälleen turvalliseksi. Omalla kohdallani seksiaddiktion aiheuttama kriisi veikin meidät lähemmäksi toisiamme ja lähensi myös koko perhettä. Parisuhteen opettelu siis jatkuu edelleen näinkin monen vuoden jälkeen, mutta sillä varmuudella, että suunta on oikea.